Brexit, demokratia ja oikeusfilosofia

Brexit on uskomaton näytelmä! Mark Galeotti – kansainvälisesti arvostettu Venäjä-tutkija, britti – twiittasi kuvan, jossa ravintola mainosti päivän menutä. Ruokalajin nimi oli Brexit, ja sisältö tämä: ”Ei nyt ole mitään tarjolla, kun kokit eivät päässeet sopimukseen aterian koostumuksesta.”

Itseäni – näin suomalaisena – huvitti BBC:n radiotoimittajan huoli siitä ”mitä meistä briteistä nyt ajatellaan muualla maailmassa.”

Vakavasti puhuen, Brexit herättää kysymyksiä, myös sellaisia, jotka vähemmän ovat olleet keskustelussa esillä.

Miten noin vakavaan kysymykseen voi ottaa kantaa yhdellä ainoalla kansanäänestyksellä, jonka lopputulos on aivan täpärä. Koska nythän ei ole niin että ”kansa” halusi eroon EU:sta. Puolet kansasta halusi – eikä edes puolet, jos otetaan huomioon äänestämättä jättäneet ja ne jotka kenties tulivat huijatuksi, kun ilmiselvästi on osoitettu että molemmilla puolilla suoraan valehdeltiin.

Tarvitaan jotain jarrua siihen miten kansanäänestykset ja demokratia samaistetaan.

Ensimmäinen opetus on, että ennen kansanäänestyksiä täytyisi keskustelu järjestää demokraattisesti. Demagogia, vihapuhe ja valeuutiset estävät vapaan keskustelun. Loppuun asti ajateltuna ne ovat rikoksia sananvapautta vastaan.

Toiseksi: kansakunnan kohtalon kannalta olennaisiin ja monimutkaisiin kysymyksiin olisi otettava kantaa laajasta aatehistoriallisesta perspektiivistä. Brexit liittyy aikakauden olemukseen, taloustieteeseen, yhteiskunta- ja oikeusfilosofiaan. Päättyneen aikakauden aatteista olisi otettava monipuolisesti oppia. Se on kysymys jota ei voi jättää yksin asiantuntijoille, mutta ei myöskään ”yleiselle mielipiteelle”, jos sen valistamisesta ei ole huolehdittu.

Uusi historia ry on tehnyt aloitteen siitä, miten tällainen keskustelu olisi järjestettävissä: Ks. Mikä ihminen on? -totuusfoorumi ja väittelysanakirja.

Lisäksi kansanäänestys on neuvoa-antava, ei sitova. Miksi sitä siis kohdellaan kuin Jumalan sanaa, josta ei voi poiketa?

Toiseksi, Britannian parlamentille nyt voi nauraa, ja syystä. Mutta entä toinen osapuoli – EU itse. EU:n rakenteissa on ”valuvika”, sanotaan. Ei se ole valuvika, vaan se on laittomuuden tila jossain olennaisissa suhteissa.

EU:n sopimuksia laadittaessa ei vakavissaan otettu huomioon tilannetta jossa joku maa haluaisi erota. Ei myöskään otettu huomioon tilannetta, jossa joku maa kuuluisi erottaa, koska se ei täytä jäsenkriteereitä. (Oikeusvaltioperiaate on jäsenvaatimus.)

EU on perusteiltaan sekasikiö, kokonaan uudenlainen yhteiskunnallis-valtiollinen rakennelma.

EU:n perussopimuksia laadittaessa sotkettiin perustuslaki ja kansainvälinen sopimus. EU:n lainsäädäntö monelta osin menee yli jäsenvaltioiden perustuslakien, mutta kuitenkaan ne eivät ole juridisesti sitovia lakeja. Tämä merkitsee, että EU-virkamiehet ovat virkatoimissaan lain yläpuolella. Ei ole virkarikoslakia, eikä instituutioita jotka valvovat heidän virkatoimiensa laillisuutta. On jopa epäselvyyttä siitä mitkä EU:n sopimukset ja direktiivit ovat oikeasti lakeja, mitkä eivät.

Näitä lakeja – tai sopimuksia, tai direktiivejä – on suruttomasti rikottu esim. EU:n itälaajenemisen yhteydessä. Tuloksena mm. Brexit ja yleensä oikeistopopulismin ja demagogisen keskustelukulttuurin huolestuttava voimistuminen myös perinteisissä demokraattisissa oikeusvaltioissa.

Mutta, kuten Lech Walesa sanoi Brexit-kansanäänestyksen jälkeen: ”…jos EU murskataan, viiden minuutin päästä syntyy uusi ja parempi”.[1]

Aikakauden luonteen vuoksi jonkunlainen ”EU” on välttämättömyys. Paluuta entiseen ei ole. Mutta voiko Uutta EU:ta syntyä viidessä minuutissa, ja voiko sellaista syntyä ilman että lainrikkomukset käsitellään, ilman että avoimesti myönnetään EU:n rakenteissa olevat, laillisuusperiaatetta rikkovat puolet?

Uusi historia ry julkaisee lähiaikoina pamfletin joka käsittelee EU:n tätä puolta: systeemikriisiä ja laillisuusperiaatteen rikkomuksia EU:ssa erityisesti itälaajenemisesta lähtien. Se sisältää asioita joita ei julkisuudessa ole lainkaan käsitelty, mm. tutkimuksen siitä miten Viron liittyminen EU:hun tapahtui.

Viro on pärjännyt suhteellisen hyvin, mutta se on varmaa, ettei EU:n (eikä Suomen) puolelta todellisuudessa haluttu tutkia Viron oikeuslaitoksen tilaa. Viron ja Suomenkin lehdistö raportoi laajasti toinen toistaan seuranneista skandaaleista liittymisneuvottelujen aikana, jossa Viron korkeimmat oikeusviranomaiset ja poliitikot kautta linjan ryvettyivät. Näistä ei sanallakaan mainittu EU-komission Viro-raporteissa.

Muistelmissaan eduskunnan entinen pääsihteeri Tiitinen ihmettelee suomalaisten ”orjallista halua noudattaa lakeja”: 

”Muualla maailmassa lakiin kirjattuja korkealentoisia taivaanrannan maalauksia ei oteta yhtä vakavasti. Sama on EU-lainsäädännön kohdalla. Ei Euroopassa yleisesti ajatella, että kaikkien pitäisi ruveta askarruttamaan mieltään mokomilla pykäläseikoilla.” (https://yle.fi/uutiset/3-10410316)

Brexit osoittaa, että olisi kenties kuitenkin pitänyt. Tarkemmin sanottuna kyse ei ole ”pykäläseikoista” sinänsä, vaan aikakauden murroksesta joka asettaa koko oikeusfilosofisen ajattelun aivan uusien kysymysten eteen.

Minusta näyttää siltä, että Britannia on menettänyt järkensä. Se on olennaisesti oikeusfilosofisen ajattelun järjen menettämistä.

Ja juuri kun järki on mennyt, silloin riidellään. Kun ei ole mitään tieteellistä, filosofista pohjaa, silloin riidellään. Eikä riidasta ei tule loppua ellei ongelman syvällistä luonnetta haluta nähdä.


[1] “’I would shoot’: Walesa Urges NATO To Show Strength To Russia”, RFE/RL 1.7.2016, http://www.rferl.org/a/i-would-shoot-walesa-urges-nato-to-show-strength-to-russia/27832567.html?z=0&zp=1.

HeliSantavuori
Helsinki

Uusi historia ry:n hallituksen jäsen ja Uusi historia -sivuston toimitussihteeri ( https://humanpath.net/https://newhistory.fi). IDEA-teemalehden päätoimittaja: https://humanpath.net/tag/idea/

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu